​Luin toissa viikolla @joonaconsulting -tilin julkaisun instagramissa, joka kolahti ja lujasti. Se oli karuselli-postaus pelosta, joka liittyy omien julkaisujen laatuun somessa: ovatko ne tarpeeksi ammattimaisia, tarpeeksi hyviä, tai entä jos joku ei pidä siitä, mitä julkaisen? Tämä pelko saa meidät jarruttamaan. Se saa piilottamaan omat mielipiteet, oivallukset sekä persoonan ja tekemään sen vuoksi ”tylsempiä” julkaisuja kuin mitä oikeasti haluaisimme tehdä.

​Vaikka julkaisu käsitteli somea, se kolahti niin lujaa siksi, että sama jarru toimii myös muussa elämässä. Oma pelkoni estää tekemästä asioita omalla persoonalla ja omalla tavalla. Olkapäälläni istuu pieni peikko, joka kuiskailee korvaan: Osaatko varmasti riittävästi? Mitä muut ajattelevat, jos sanon tai teen näin? Nauraako minulle joku? Ja pahinta omassa mielessäni on ajatus: jos teenkin virheen, kuinka minulle sitten nauretaan.

​Mielestäni tällainen pelko on pienessä määrin hyväksi. Se on sisäinen varoitusjärjestelmämme, joka saa meidät harkitsemaan tarkoin tekojamme ja olemaan varovaisia riskien edessä. Mutta jos pelko pääsee kasvamaan niin suureksi kuin itselläni on käynyt, se muuttuu varoituksesta hidasteeksi. Se hidastaa ja jossain tapauksessa jopa kokonaan estää tekemästä ja kokeilemasta niitä asioita, mitä oikeasti haluaisin tehdä. Ja se on mielestäni erittäin paha juttu.

​Pelolle vallan antaminen tuntuu turvalliselta. Silloin ei epäonnistu, ei tee virheitä eikä tarvitse miettiä mitä muut ajattelevat. Mutta todellisuus on, että silloin ei myöskään saa mitään aikaiseksi, ei opi uutta eikä pääse eteenpäin. Ja toisaalta voi ajatella niin, että jos ei uskalla edes yrittää, niin eikö se silloin ole ainakin suora tie epäonnistumiseen.

​Instagramissa seuraan valtavan monia huikeita ja rohkeita ihmisiä. Haluan oppia heiltä ja saan uutta rohkeutta omaan elämääni seuraamalla miten he uskaltavat toimia. Ei niinkään, että eivätkö muutkin pelkäisi tai jännittäisi, vaan he toimivat pelosta huolimatta.

​Tämä julkaisu on itselleni tosi henkilökohtainen ja pelottava. Mutta se on samalla ensimmäinen askel kohti arkea, jossa pelko ei ohjaa tekemistäni ja käyttäytymistäni. Matkaa on edessä paljon. Omien pelkojen käsittely vie aikaa ja vaatii asioiden toistoa sekä pelottavien tunteiden uudelleen läpikäyntiä. Tärkein teko, eli ensimmäinen askel, on nyt kuitenkin otettu.

​Aina tulee varmasti pelottamaan enemmän tai vähemmän uusien asioiden edessä. Mutta haluan uskaltaa elää omannäköistä elämää pelosta huolimatta.

​Onko pelko estänyt sinua tekemästä asioita tai olemasta aito itsesi? Kerro kommenteissa.